Eliittipizzaa ja pursuilevia suolenpätkiä

Spagetti bolognesea Teho-osaston kanssa, perunavuokaa Walking Deadia katsellessa. En suosittele ainakaan herkille. Kaikkia sarjoja ei ole tarkoitettu sohvaherkuttelun kumppaneiksi. Yksi rajatapaus lienee joitakin viikkoja sitten neljännelle kaudelle päässyt Game of Thrones, joka ei säästele kurjuuden ja likaisten vaatteiden tai vartaloiden esittämisessä. Aimo ripaus realismia fantasian keskelle.

Sarjan kuvastoon kuuluu vahvasti väkivallan läsnäolo ja useat laittaisivat sen esittämistavan kategoriaan "mässäilevä". Miekan upottaminen vihollisen tai sukulaisen sisuksiin on vuorattu vahvoilla, käsinkosketeltavilla äänitehosteilla. Ruumiinosien silpomisia ja päiden katkaisuja harvemmin jätetään näyttämättä, eikä se ole ainakaan minulle ihan parasta pureskeluviihdettä.

Jos nälkä kuitenkin yllättää, suosittelen syötäväksi jotain, jonka voi helposti laskea alas siksi aikaa, kun alkaa tapahtumaan. Yleensä pitkähköksi venyvien juonittelukohtauksien aikana on turvallista taas käydä ruuan kimppuun.

Itse tein pitkästä aikaa yhtä lempiruokaani, parmankinkkupizzaa. Tällä kertaa päätin kokeilla pohjaan spelttijauhoja, joiden koostumus ja ravintosisältö pitäisi olla vatsalle tavallista valkoista vehnäjauhoa parempaa. Parmankinkkukin vaihtui serranonkinkkuun, jota oli lähikaupassa tarjolla siedettävämpään hintaan. Tämä pizza on rehellisesti sanottuna hinnaltaan ja viitsimistasoltaan reilusti peruspiirakkaa snobimpi. Kannattaa silti kokeilla, etenkin jos parmesaanit ja mozzarellat kuuluvat jääkaapin varustukseen muutenkin.

Pizzapohja Gurmeen mukaan:

• 2 dl lämmintä vettä (42°C)
• 1 pss kuivahiivaa
• 0,5 tl suolaa
• 4 dl spelttijauhoja (voi lisätä vähän esim. kaura- tai vehnäleseitä)
• 1 rkl oliivi- tai rypsiöljyä

Tästä taikinasta tulee kaksi isoa, pyöreää pohjaa.

Täytteeksi laitoin itse tehtyä tomaattikastiketta, parmesania, mozzarellaa, serranonkinkkua, rucolaa ja paahdettuja pinjan siemeniä. Näistä uuniin pohjan kanssa pääsevät vain tomaattikastike ja juustot. Loput ainekset olen laittanut heti kuuman pizzan päälle.

Tomaattikastikkeeseen olen laittanut yhden purkin hyvää tomaattimurskaa (esim. Mutti), kevyesti freesattua sipulia ja valkosipulia, lorauksen balsamiviinietikkaa ja oliiviöljyä, suolaa, pippuria, sokeria ja kuivattuja yrttejä.  Freesatut sipulit sujautetaan tomaattimurskan sekaan ja ajetaan sileäksi sauvalla tai blenderillä. Maustaminen tehdään vasta sileään kastikkeeseen.

Spelttitaikina jäi perustaikinaa kosteamman tuntuiseksi.

Spelttijauhon maku pizzapohjassa on yllättävä, hyvin pähkinäinen, ja sen tuoksussa on jotain pesuainemaista. Ei pahaa, mutta vaatii hieman totuttelua. Taikinan käsittely oli puolestaan todella helppoa ja pohjasta tuli hyvin ohut ja rapsakka.

Valmis pizza kannattaa syödä sukkelasti pois, jotta raaka-aineet maistuvat tuoreilta.

Simaneitsyys ja arjen ylistys

Kolmenkympin rajapyykin häämöttäessä tai sen ylittyessä ihmisillä tuntuu alkavan uudelleen jonkinlainen ensimmäisten kertojen kokeiluvillitys: hankitaan ensimmäiset aikuisten sukset, kasvatetaan itse kirsikkatomaatteja ja tehdään ensimmäistä kertaa simaa sieltä täältä haalittuihin lasipulloihin.

Villityksestä puhun siksi, että olemme eläneet jo jonkin aikaa selfie-kulttuurissa, jossa arkipäiväisetkin asiat tuodaan julkisuuteen somessa ja tällä tavalla luodaan tai vahvistetaan omaa identiteettiä. Kuten Hesarin jutussa osuvasti todettiin, minkkiturkit ja kaviaarit ovat statussymboleina vaihtuneet isoäidin perintökattilaan, vapaapäivän vietosta kertomiseen ja perinteisten, juurevien ruokien valmistustaitoon. Se, mikä joskus teininä tuntui vanhanaikaiselta ja monimutkaiselta, on nyt tuoretta ja tavoiteltavaa.

Kyse ei varmastikaan ole pelkästä villityksestä, vaan aivan luonnollisesta siirtymisestä ikävaiheesta toiseen. Lähestyttäessä kolmeakymppiä ihmisellä alkaa usein uusi vaihe aikuisuudessa, johon kuuluu säännöllisempi työelämä ja sitä kautta varallisuuden nousu ja rutiinien lisääntyminen. Alamme yksilöinä arvostamaan tai ainakin näkemään eri tavalla vanhempiemme ja isovanhempiemme vaalimia perinteitä ja tapoja. Niillä joilla yhteisön arvostamia perinteitä ei lapsuudessa ole juuri ollut, huomaavat voivansa luoda niitä itse omalle perheelleen. On siis aika ymmärrettävää, että tällaisessa siirtymävaiheessa oma identiteetti on mielenkiintoisessa myllerryksessä ja julkaise-näppäintä painetaan tiheään.

Sekalainen simaseurue.

Oma ensimmäisten kertojen villitys on nyt siis osiossa "tee itse simaa", sillä sukset on jo hankittu ja keittiönpöydällä kasvaa yrttejä ja hyötykasveja.

Aivan yksin ei koitokseen tarvinnut alkaa, sillä Naapurinpoika lähti osakkaaksi, ja hänellä oli jo kokemusta yhdestä simasatsista. Simareseptejä löytyi joka lähtöön, mutta lopulta selkeimmältä tuntui Marttojen sivuilta löytynyt valmistusohje. Tekeminen oli hauskaa sekä helppoa ja tulokset odottavat jääkaapissa siistissä rivissä. Hieman jännittää, tuliko hiivaa tarpeeksi, sillä laitoin sitä hyvin minimaalisen nokareen. Kerran olen juonut niin pahasti hiivasakkaista simaa, että ihan heti en syttynyt ajatukseen itse tehdystä simasatsista.

Simaliemi maustuu noin vuorokauden isossa kattilassa, kulhossa tai sankossa.

Eilen illalla aloin sitten selailemaan munkkireseptejä, josko sitä taas yhden ekakokemuksen hankkisi...

Mautonta kanaa ja arkista vuokaa

Välillä on sellaisia iltoja, että televisiosta ei tulee mitään hyvää ja suoratoistopalvelujenkin suosikkisarjat on käyty läpi. Myöskään ruoka ei aina onnistu, eikä siitä kannata kovin isoa numeroa tehdä. Joskus - itse asiassa nykyään aika useinkin - tuntuu siltä, että ruuasta nauttiminen ja vaivan näkeminen sen eteen vie liikaa aikaa ja resursseja. Jokaisen annoksen ei tarvi olla edellistä parempi makunautinto, vaan myös perushyvän ja tasapainoisen ruuan pitäisi välillä riittää. Suurinta harmitus on silloin, kun "mokaa" jotain tuttua ja vielä ison annoksen.

Olen jo useamman kuukauden valmistanut kanan teriyaki-marinadissa, eli makeassa soijapohjaisessa kastikkeessa. Aloittelin tällä reseptillä, mutta hiljalleen olen karistanut mielestäni tarkat mitat ja vaihdoin ananasmehun omenamehuun ja jätin ylimääräisen sokerin pois. Viimeksi kanaa oli pakkauksessa 100 grammaa tavallista enemmän, mutta lorauttelin aineksia marinadiin entiseen malliin. Lopputuloksena oli lähes puolen kilon verran mautonta ja tavallista kuivempaa lintua.

Tiivistettävä pussi sopii hyvin marinointiin.

Parhaillaan jääkaapissa maustuu uusi satsi samaa ruokaa, tällä kertaa fileet ovat suikaleina ja soijaa toivottavasti riittävästi. Jos siis kaipaat jotain uutta valmistustapaa kanalle ja pidät suolaisen ja makean yhdistelmästä, lorauta kastikkeen ainekset ja kanafileet kestävään pussiin tai rasiaan, anna maustua jääkaapissa joitakin tunteja tai yön yli, paista keskilämmöllä pannulla tai miksei vaikkapa uunissa, ja varioi lisukkeiden kanssa. Itse ajattelin tällä kertaa paistaa kanan cashew-pähkinöiden ja sipulin kanssa. Seuraksi voi keittää vaikka nuudeleita tai riisiä.


Tv-rintamalla menee tällä hetkellä kaksijakoisesti. Monet sarjat ovat tauolla tai juuri alkaneet Jenkkilässä. Game of Thronesin taidan katsoa parissa osassa hieman myöhemmin keväällä ja kesällä. Mad Menin juuri alkanutta seitsemättä tuottista odotellessa kannattaa palata edellisen kauden tapahtumiin, jos katselusta on vierähtänyt vuosi, kuten minulla. Seuraavaa arkivuokaa söinkin juuri Don Draperin levotonta rauhallisuutta katsellessa.

Arkinen perunavuoka

750 g peruna-sipulisekoitusta
400 g vähärasvaista naudanjauhelihaa
4 dl ruokakermaa (voi korvata osan myös maidolla)
1 luomumuna

Mausta jauheliha omaan tapaasi ja ripauta myös kerma-munaseokseen hieman suolaa ja pippuria. Heitä ainekset isohkoon vuokaan ja halutessasi laita myös juustoraastetta ja vaikkapa tomaattiviipaleita pinnalle. Ruoka kypsyy noin 45 minuutissa - tunnissa 225 asteessa.

Monipuolinen salaatti komppaa  hyvin simppeliä perunavuokaa.

Vappu uhkaa olla jo viikon päästä, joten seuraavaksi luvassa onkin sima-fiiliksiä. Liemi on parhaillaan liinan alla teräskulhossa ja odottelee pullotusta. Ensimmäinen itse tehty simaerä koskaan, joten mitä tahansa voi olla luvassa.

Oma apu sipsinälkään

Gradua kirjoittaessa ajatus harhailee milloin kevätsiivoukseen, milloin ruokaan ja herkkuihin. Eksyin muutama päivä sitten simareseptiä etsiessäni mainioon Pastanjauhantaa -blogiin, jossa oli kokeiltu tehdä perunalastuja itse. Ajatus ei ole mitenkään uusi ja vallankumouksellinen, mutta päädyin kokeilemaan reseptiä vasta nyt ensimmäistä kertaa.



Leikkasin kiinteämaltoisista pienistä perunoista juustohöylällä ohuita lastuja ja laitoin ne vieri viereen kevyesti oliiviöljyllä sivellylle leivinpaperille. Sivelin perunoiden päälypuoletkin ja rouskutin pinnalle merisuolaa ja pippuria. Uuniin ylätasolle 180 astetta ja paistoaika on noin 15 - 20 minuuttia. Perunalastut ovat valmiita, kun ne saavat hieman ruskeaa väriä. Asetin lastut talouspaperin väliin ja painelin liiat rasvat pois.

Parhaimmillaan lastut olivat yhtä rapeita kuin maalaistyyliisinä mainostettujen sipsien pusseista löytyvät yksilöt. Osa jäi hieman pehmeiksi, mutta dipatessa niitä itse tehtyyn kermaviilikastikkeeseen huomasin kätevän kikan: ota yhtä aikaa pehmeä ja rapea sipsi mukaan suuhun, niin saat sekä hyvää makua että rapsakan suutuntuman.

Nyt on näppäimistö sopivasti hieman rasvainen, eikä gradu ole viimeiseen tuntiin edennyt lainkaan. Olisi pitänyt jättää tämä herkku suosiolla sohvalla ja television ääressä nautittavaksi.


Alla vielä kermaviilidipin ohje:

1 prk         keskirasvaista kermaviiliä
1 rkl          sitruunan mehua
0,5 -1 rkl  (dijon)sinappia
1 tl            sokeria
0,5 tl         suolaa
ripaus       mustapippuria

Maustan kastikkeen yleensä yhdellä pienellä valkosipulin kynnellä. Kalaruokien kanssa tai muutenkin joukkoon sopii mainiosti tuore tilli, ja miksei vaikkapa ruohosipuli. Jos sitruunamehua ei ole saatavilla, sen voi korvata yhdellä teelusikallisella valkoviinietikkaa. Kastike sopii parhaiten riisi- ja perunaruokien kanssa, ja toimii loistavasti dippikastikkeena.

Toscaa kevätpäivään

Nimipäivän kunniaksi leipaisin elämäni ensimmäisen toscakakun, eikä voista, sokerista ja jauhoista tullut edelleenkään millään tavalla pahaa syötävää. Piirasvuokani oli hieman pienempi kuin ohjeistuksessa, joten latasin lopun taikinan pieniin muffinssivuokiin. Tällä tavalla pääsin myös kätevästi maistamaan lopputulosta ja säästämään varsinaisen piiraan vieraan leikattavaksi. Ihan mielettömän hyvää. Ohje on Hellapoliisin kätösistä, joten siltä saattoi odottaakin hyvää lopputulosta.

Herkun kanssa sopii raikkaan sitruksinen rooibos, johon en edelleenkään ole kyllästynyt. Lauantai-iltapäivisin, kuten muinakin viikonpäivinä, televisiosta tulee lähinnä uusintoja, mikä on ihan hyvä syy vajota hetkeksi sohvalle esimerkiksi laadukkaan dokkarin seuraan. Yle Teemalla pyörii sopivasti Juutalaisten tarina -historiasarja, joka on edennyt toiseksi viimeiseen osaan. Juutalaisten historia ja merkitys nykypäivän yhteiskunnalle on kiehtonut minua nyt muutaman vuoden ja tämä historiadokkari on avannut monta asiaa ja kysymystä.


Alla vielä ohje toscakakkuun, jos himotus pääsi iskemään.


Pohja:
2 munaa
1,5 dl sokeria
2 dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta
2 rkl kermaa tai maitoa
100 g margariinia

Pinnalle:

75 g mantelilastuja
75 g margariinia
1 dl sokeria
1,5 rkl vehnäjauhoja
1,5rkl maitoa

Vatkaa munat ja sokeri vaahdoksi, lisää keskenään sekoitetut kuivat aineet, lopuksi kerma ja sulatettu margariini.

Levitä taikina voidellun piirakkavuoan pohjalle. Paista pohjaa ensin 200 asteisen uunin alatasolla noin 15 minuuttia.

Sillä aikaa kun pohja kypsyy, tee kuorrute.

Mittaa kattilaan mantelilastut, margariini, sokeri, vehnäjauhot ja maito, kiehauta.


Levitä kuorrute osittain paistetun pohjan päälle ja jatka paistamista, kunnes pinta on saanut kauniin värin.

Anna jäähtyä ennen tarjoilua.

Toisenlaiset suklaat

Frendit Rodoksella, minä sohvalla.

Lauantaina ennen saunavuoroa ruutuun ilmestyy kotimainen lempirealityni Toisenlaiset frendit. Helsinkiläisessä palvelukodissa asuvien kehitysvammaisten kaverusten elämää on kuvattu jo neljän tuotantokauden verran. Kuten usein realityissa, Toisenlaisissa frendeissäkin aluksi kiinnostavinta on päästä kurkistamaan itselle vieraaseen ympäristöön ja toimintakulttuuriin. Uutuudenviehätyksen lieventyessä sarjaa jää seuraamaan, jos sen henkilöt ovat mielenkiintoisia. Ja frendit todellakin ovat sitä.

Sarjan alkaessa muutama vuosi sitten pohdimme usein ystävieni kanssa, saako sarjalle ja sen henkilöille nauraa. Sarjan asenne on kepeä ja käsikirjoitus on selvästi tehty pilke silmäkulmassa. Vakavistakin asioista puhuttaessa sarjasta huokuu lämpö ja huumorin avulla kerrotaan niin kehitysvammaisten vaikuttamismahdollisuuksista kuin rakkaushuolistakin. Frendien kommelluksille nauraa siinä missä kenen tahansa muunkin.

Seurakseni sohvalle otin sarjan ajaksi Lidlin appelsiini-rooibos -teetä, joka on valmispakatuista rooiboksista ehdoton suosikkini. Välillä Lidliin pitää lähteä varta vasten tätä teesorttia ostamaan. Kaupungilla nautitun varhaisen päivällisen jälkeen maistuu makea ja kaapista löytyi Brunebergin laktoositonta maitosuklaata. Siis lähes ainoaa maitosuklaata, jota laktoosivamman omaava voi syödä ilman pilleriä tai mahavaivoja.

Kysyin Fazerilta muutama vuosi sitten lehtijuttua varten laktoosittoman maitosuklaan perään. Fazerin Sinisen rinnalle on vuosien aikana tullut valtava määrä erilaisia vaihtoehtoja uusien trendien vanavedessä, mutta lähinnä maitovammaisten vaatimuksia ovat tummasta suklaasta valmistetut levyt. Ne eivät kuitenkaan ole täysin laktoosittomia, eivätkä ne korvaa maitosuklaan kaipuuta. Sain yhtiöltä vastauksen, jossa lyhyesti kerrottiin, ettei laktoosittomalle suklaalle ole riittävästi kysyntää sen valmistuskustannuksiin nähden. Laktoosittoman tuotteen tekeminen nimittäin vaatii oman linjastonsa. Selitys ei kuitenkaan tuntunut täysin uskottavalta, sillä useiden eri tilastojen tai tutkimusten mukaan ainakin noin viidennes suomalaisista kärsii laktoosi-intoleranssin aiheuttamista oireista. Ostajille ei siis tarvitsisi edes luoda tarvetta uudelle tuotteelle, pelkästään saattaa se heidän tietoisuuteensa. Ainakin Valio on ymmärtänyt tämän hyvin. Toisaalta tälläkin asialla on monta puolta, kuten Noora Shinglerin kysymyksiä herättävä Pilattu maito - dokkari (2013) osoittaa.

Mutta entä se Brunebergin maitosuklaan maku? Se on samettinen, makea ja hieman tylsä. Aivan kuin suklaasta puuttuisi potku. Ehkä siinä saisi olla hieman  lisää suolaa. Fazerin vastausta laktoosittomille suklaatuotteille odottaessa Brunebergin versio kelpaa ihan hyvin.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Saunavuoron jälkeen hiuksia kuivatellessa huomasin onneksi kotimaisen Siskonpeti-sarjan alkavan. Sarjan alkaessa satuin näkemään muutamasta jaksosta pari viimeistä sketsiä, eivätkä ne tehneet suurempaa vaikutusta. Päätin kuitenkin muutama viikko sitten katsoa kokonaisen jakso ja odotan jo Areenasta kadonneiden alkupään jaksojen uusintoja. Loistavan terävänäköistä huumoria ja omalle sukupuolelle nauramista. Raikasta ja makeaa yhtä aikaa. Kuten voisi olla hyvä, laktoositon maitosuklaakin, jos...

Tervetuloa sohvalleni!

Huolella kasattu annos kruunaa televisiokokemuksen.

Pienessä yksiössä sohva on usein sekä tekemisen että viihtymisen keskipiste: koulujuttujen ja opetusmateriaalin tekemisen lisäksi siinä syödään, katsotaan televisiota ja tehdään näitä kahta etenkin yhtä aikaa.

Blogissani vinkkaan loistavista tv-sarjoista, niin fiktiosta kuin dokumenteistakin, ja samalla paljastan, mitä niiden kanssa kannattaa syödä. Kaikkiin sarjoihin ei sovellu esimerkiksi päivällisen syönti, kun taas toisten kanssa käy lähes mikä tahansa. Itsekin vielä opiskelen aihetta, mutta kokemusta on nyt kertynyt useamman vuoden ajalta.

Nykyinen kannettava ja laukkuun sujahtava elämäntyyli on muuttanut paljon myös käsitystämme siitä, mikä on televisio. Perinteisen kaapeli- ja antenniverkon rinnalle tull

eet maksulliset suoratoistopalvelut ja mediatalojen omat netti-tv:t ovat tehneet meistä riippumattomampia sohvan edessä kiiltelevästä mustaraamisesta ruudusta.

Yhä useammin tulee juteltua tv-sarjoista ihmisten kanssa, jotka eivät omista televisiota. He seuraavat suosikkejaan tietokoneen tai tabletin kautta. Itse olen television heavy user, eikä katsomiseni ole kovin kontrolloitua. Television avaaminen on usein merkki vapaalle siirtymisestä työpäivän jälkeen tai uuteen päivään virittäytymistä uutisten ja ajankohtaisten keskustelujen lomassa. Lempisarjani seuraan kuitenkin lähes poikkeuksetta suoratoistopalvelun tai esimerkiksi Yle Areenan kautta.

Ruoasta on tullut nykytelevision lifestyle-karkkia, eikä ruokarealityista tai kokkausohjelmista tunnu pääsevän eroon etenkään maksullisilla kanavilla. Ohjelmat ruokkivat ruokafantasioitamme ja tarjoavat herkkua etenkin silmille. Iltapalan tekeminen kokkikilpailun katsomisen jälkeen ei onnistu enää silmät ummessa, vaan annos tulee tehtyä hieman terävämmällä otteella ja balsamico-kastike levittäytyy tomaattien päälle tavallista mietitymmin.

Televisio siis houkuttelee muun muassa ruokaohjelmillaan, mutta se kutsuu myös ääreensä nauttimaan ruokaa. Kunhan sohvalta nousee riittävän usein myös sosiaaliseen elämään ja liikkumaan, ruudun edessä ruokailu on erittäin rentouttava harrastus.